perjantai 23. toukokuuta 2008

Hengissä ollaan.. joten kuten..

Purkanut olen ja ohjeita lukenut.. Mieliteot vaihtuu neuleiden suhteen.. langat puikkoineen lentää nurkaan.. sitä se on viime päivät ollut. Tänään sitten aloitin viime vuoden kevään (muistaakseni) Novitasta sitä ekokassin päälle virkattua tsydeemiä.. Oliskohan 8 ruutua tehtynä kassin peitoksi.. Eli yksi kokonainen kierros.. Siitä se lähtee. Ehkäpä opettajalle lahjaksi.. Viikko aikaa.. mieli voi vielä muuttua.. :DDD
Kuvittelin jo saaneeni itseni kasaan tuon koira-asian jälkeen.. toisin kävi.. Parina päivänä on itkuhanat olleet tosi, tosi, tosi auki.. Tämä päivä alkoi reippaammin, makuuhuoneen ikkunasta saatoin katsella hautaristiä.. ilman että silmät kostui.. huokailin vaan yksinäni..
Kunnes sitten.. menin pinoamaan puuliiteriin puut.. seinällä roikkui koiran panta hihnoineen.. Se riitti. Siinäpä sitten minä iso ihminen yksin nyyhkytin.. ajattelin että mitä joku haastepyöräilylaatikolle tuleva ajattelee.. Laatikko on nimittäin ihan siinä liiterin takana tien vieressä.. Koitin pitää varani, etteivät ihan hulluksi luule, kun yksin itken.. tai kuvittele, että työni on niin tylsää, että itkeä pitää..
Mies ihmetteli illalla, että miksi olen niin surullinen.. ja padot repesi taas.. "Ulvoin" siinä, että mä en mitään muuta haluaisi kuin, että saisin sen koiran takaisin.. (lapsetkin hiljeni..kerrankin.. :) ) Mies sitten selitti niin kuin tyhmälle, että ei se oikein käy.. Pelkäsi varmaan, että aletaan molemmat taas itkeä ja katsoi parhaaksi lähteä grilliä virittämään..
Tahtoisin jo itsekin takaisin normaalin elämäni.. Siis sellaisen olotilan, että ei koko ajan tee mieli itkeä. Tää on jo ihan rasittavaa. Ja tiedän jo ennakkoon, että huomenna kun näen vanhempani.. padot aukee taas.. Voi kun koirakin tietäisi kuinka paljon sitä kaivataan.. (joo..kyyneleet valuu taas..) Tää on jo ihan liiallista, kun ajattelee, että toiset menettävät vanhempansa, puolisonsa tai lapsensa.. ja mä vaan itken koiran perään.
Minkähän näköinen pelätin sitä taas aamulla sängystä nousee.. Silmät punaisena itkemisestä.. Onneksi lapset ovat ihania.. 8-vuotias totesi, että olen kuulemma tosi, tosi, tosi tärkeä ja rakas.. ja sitä sitten muut tytöt perässä matkimaan.. kuopuskin.. makkaraisilla huulillaan pussasi suoraan suulle ja nauroi.. Joten kai se tästä. Pitää vaan yrittää olla vahva. Vahvempi kuin tää masentava olotila, niin alkaa taas näyttää paremmalta. Eiköhän se uusi koiravauva sitten aikanaan auta tähän asiaan.. Saa taas kokea sen riemun koiran emäntänä olemisesta. Kiitos, jos jaksoit lukea tänne asti. Lämmittää mieltä ja auttaa jaksamaan hymyillä.
Huomenna käväisen taas vähän puutarhalla auttavana käsiparina.. ja kunnon ruokakauppaan on pakko päästä. Tää viikko on mennyt sellaisena *Ruuaksi sitä mitä pakastimesta löydetään* -viikkona. Vähän maitoa ja muuta pakollista on tullut haettua pakollisten autoiluiden ohella, joten alkaa olla jääkaappi kohta vain valolla varustettu.. Olkoon tää sitten vaikka meidän jälkikäteen pidetty nuukuusviikko.
Ihanaista ja aurinkoista sekä lämmintä viikonloppua.. Josko se kesä nyt alkaisi.. Valokuviakin kenties valmiista kassista joskus.. ja jos nyt lataisin kameran akunkin ensin! Moi!

8 kommenttia:

AnneM kirjoitti...

voi, kyllähän sitä surra saa. Toivotaan että se siitä helpottaa.Lapsilla on usein niin ihanan tervejärkisiä kommentteja, ja kyllähän niiden pusuttelut yms saa yleensä paremmalle tuulelle. Tsemppiä!

Anonyymi kirjoitti...

Lemmikistä luopuminen on yllättävn vaikeaa, varsinkin kun se tulee yllättäen. Minun kohdallani -tähän asti- ne ovat olleet asioita, joita on ehtinyt jo kauemman miettiä, joten siihen on jollain tavalla jo valmistautunut.. mutta kyllä siitä silti jää iso tyhjä aukko. EIkä uusi koira sitä aukkoa peitä, mutta vie ajatukset muualle.

Meillä tuo vanha rouva tuli helmikuussa 13v..

Mette (Mettuska) kirjoitti...

Kyllähän sitä suree vaikka lemmikkikärpästä jos sellainen on ollut. Ei tarvihe verrata muiden menetyksiin =) Se on kuitenkin sillä hetkellä itselle iso suru ja menetys. Voimia sinne! Toivottavasti uusi koiruus löytyy sitten pian.

Rinri kirjoitti...

Rakkaan kissan menettäneenä tiedän tunteesi. Ihminen, jolla ei ole lemmikkiä ollut, ei voi ymmärtää miksi perhe itkee kuorossa karvaisen ystävän poismenon johdosta.
Jaksamista ja aurinkoista viikonlopun jatkoa!

Limeadine kirjoitti...

Ymmärrän täysin surusi, itsekin kerran lemmikin menettäneenä. Ei sitä tarvitse vähätellä ollenkaan, sillä lemmikit ovat ihan oikeasti perheenjäseniä, omia persooniaan ja aidosti rakkaita!

Anonyymi kirjoitti...

itke vaan jos itkettää, mulla on vieläkin ikävö meidän kisua, joka pitui antaa pois kun ei sopeutunut esikoisen syntymään... myöhemmin kuulin että kissa oli pitänyt lopettaa... joskus vieläkin ikävä riipasee sydäntä, oli niin ihana luonteeltaan...

asiasta kukkaruukkuun, miten oot saanu tuon blogispotin spostissa painikkeen lisättyä, kun ite en saa sitä näkymään.

Jaana J kirjoitti...

Ei surua voi vertailla, sinä suret tavallasi, muut omalla tavallaan. Koira oli sinulle tärkeä, ja siksi tuntuu niin pahalta kun sitä ei enää ole. Oma koirani lähti sateenkaarisillalle kaksi ja puoli vuotta sitten, vieläkin välillä itkettää.

Anonyymi kirjoitti...

Minullakin tuli kyyneleet silmiin ajatuksesta, että meidän karvainen kaveri joskus jättää meidät. Jokainen suree tavallaan, on sitten kyseessä lemmikki, ihminen tai joku muu menetys.